Paljonkoha sais tiputettuu kolmes viikos?
1.5-2h liikuntaa melkei joka päivä. Ei se oo paljoo, jos muuten sit vaa makaa. Toisaalt iha tarpeeks jos syö alle 1000kcal.
Emmä tiiä paljo mä tuun päiväs syömään.
Aamupalaks puuroo lounaan aikaan?
Välipalaks kahvi ja bansku?
Päivälliseks 3 munaa
iltapalaks maitoon tehty protskupirtelö?
Porkkanoit rouskutella tylsyyteen.
Hyi kalorit imeytyy. Nyt pitää mennä.
mut en ollu oksentanu 4 viikkoo ja 4 päivään!
maanantai 16. toukokuuta 2016
keskiviikko 11. toukokuuta 2016
Toivotit voimii / oon yksin
ja laitoit liitteeks oman blogis osotteen. En julkase sitä kommenttii. En mainosta. Oot 16 v, ilmeisesti ossalla.
Voi niit aikoi ku itekki oli 16. Just se ikä ku sairastuin. Varmaa 80% sairastuu just tos 15-16.
Olin nii vitun sokee sillo, ku omat aivot ei ollu viel kehittyny olemaa tarpeeks vahvat ja järkeilee.
Se oli hauskaa sillo ku veti päivän 600 kaloril ja ihmetteli ku kunto ei meinannu riittää pienempiinkää urheilusuorituksiin. Mistköhä vitust se mahtokaa johtuu? Syömishäiriö on vitun typerä sairaus. Tekee ihmisist nii sanoinkuvailemattoman typerii. Itekki olin typerä. Iha saaatanan typerä.
Viime viikkoin alkanu kytee taas halu oloon tuntee ittensä laihaks. En tunne. Oon iso. Kokoo M-L, 40-42. Fakta.
Ois vaa nii ihana olla laiha. Nii vähän tilaa vievä ja luiseva. Vähän niiku kadota. Muuttuu ruummillisenki olomuodon puolest sellaseks ku mä oon: huomaamaton, mitätön, merkityksetön ja koko ajan tiellä. Jos ois laiha, ni sit vois mennä vaikka johonki nurkkaan seisoo tai pöydän alle.
Tää on sitä aikaa ku voisin myöntää tän olevan kytköksis masennukseen.
Oon taas valunu. Taino taas ja taas.. pitkäst aikaa oikeestaa. En oo tosi pitkää aikaa ollu tällases olotilas mis oon nyt.
Kaipaisin tukee. Tahtoisin puhuu vaikkei oo mitää selkeetä syytä miks masentaa, mut jotenki kertoo jollekki kui turha ja merkityksetön olo on. Kui pahaa tekee olla yksin. Ku tartteis jonkun joka pitäis kiinni ja välittäis. Kui tekee koko aja mieli satuttaa ittensä, et sais sen ahdistuksen laukeemaan. En viillellä, mut lyödä. Lävästä avokämmenel, et se kipu kihelmöis oikei laajal alueel.
Mulon kellunu melkei täys viinipullo mun laukun pohjal kohta viikon ja oon miettiny kui ihana ois mennä juomaan se jonkun kaa vaik jonnekki kalliolle ilta-auringon paistaes. Tai jonnekki laajalle ruohikkoalueelle.
Juoda se, jutella kaikesta maan ja taivaan välil, tehä kärrynpyörii ja tuijotella taivast.
Mua pelottaa etten pääse tekee sitä kertaakaan koko kesänä. Pelottaa aiva helvetisti.
Tahtoisin vaan itkee ja sanoo jollekki :" mulla on niin paha olla" Eikä tartteis sanoo muuta. Sanoo vaan se jollekki toiselle ääneen, ja sit se vaan olis siinä ja vaikka halais ja sanois et :" niin. Joskus on paha olla ja se on ihan ok".
Voi niit aikoi ku itekki oli 16. Just se ikä ku sairastuin. Varmaa 80% sairastuu just tos 15-16.
Olin nii vitun sokee sillo, ku omat aivot ei ollu viel kehittyny olemaa tarpeeks vahvat ja järkeilee.
Se oli hauskaa sillo ku veti päivän 600 kaloril ja ihmetteli ku kunto ei meinannu riittää pienempiinkää urheilusuorituksiin. Mistköhä vitust se mahtokaa johtuu? Syömishäiriö on vitun typerä sairaus. Tekee ihmisist nii sanoinkuvailemattoman typerii. Itekki olin typerä. Iha saaatanan typerä.
Viime viikkoin alkanu kytee taas halu oloon tuntee ittensä laihaks. En tunne. Oon iso. Kokoo M-L, 40-42. Fakta.
Ois vaa nii ihana olla laiha. Nii vähän tilaa vievä ja luiseva. Vähän niiku kadota. Muuttuu ruummillisenki olomuodon puolest sellaseks ku mä oon: huomaamaton, mitätön, merkityksetön ja koko ajan tiellä. Jos ois laiha, ni sit vois mennä vaikka johonki nurkkaan seisoo tai pöydän alle.
Tää on sitä aikaa ku voisin myöntää tän olevan kytköksis masennukseen.
Oon taas valunu. Taino taas ja taas.. pitkäst aikaa oikeestaa. En oo tosi pitkää aikaa ollu tällases olotilas mis oon nyt.
Kaipaisin tukee. Tahtoisin puhuu vaikkei oo mitää selkeetä syytä miks masentaa, mut jotenki kertoo jollekki kui turha ja merkityksetön olo on. Kui pahaa tekee olla yksin. Ku tartteis jonkun joka pitäis kiinni ja välittäis. Kui tekee koko aja mieli satuttaa ittensä, et sais sen ahdistuksen laukeemaan. En viillellä, mut lyödä. Lävästä avokämmenel, et se kipu kihelmöis oikei laajal alueel.
Mulon kellunu melkei täys viinipullo mun laukun pohjal kohta viikon ja oon miettiny kui ihana ois mennä juomaan se jonkun kaa vaik jonnekki kalliolle ilta-auringon paistaes. Tai jonnekki laajalle ruohikkoalueelle.
Juoda se, jutella kaikesta maan ja taivaan välil, tehä kärrynpyörii ja tuijotella taivast.
Mua pelottaa etten pääse tekee sitä kertaakaan koko kesänä. Pelottaa aiva helvetisti.
Tahtoisin vaan itkee ja sanoo jollekki :" mulla on niin paha olla" Eikä tartteis sanoo muuta. Sanoo vaan se jollekki toiselle ääneen, ja sit se vaan olis siinä ja vaikka halais ja sanois et :" niin. Joskus on paha olla ja se on ihan ok".
maanantai 2. toukokuuta 2016
Sofi de la torre
Aukasin bloggerin ekaa kertaa varmaa parii viikkoo. Taas alotan kirjottaa tavallaan pää tyhjänä, kuitenki nii paljo asiaa täynnä.
Oon kertonu yhen suurimmist salaisuuksistani ihmiselle, joka ei tiedä must mitää. Sen minkä vaan te tiedätte. Se reisi. Oli pakko kertoo et emmä oikeesti oo törmänny mihinkää pöydän reunaa vaan et oon tehny sen ite.
Se pyörii edellee mieles. Edellee nää kaikki viikot, päivät, siit ku oon viimeks maininnu siit mieliteost tääl. Koko aja. Tai no ei iha koko aikaa. Vaa sillo ku oon yksin, eli 85% ajast. Varsinki nyt ku otti sen puheenaiheeks. Oi, kui ihan ois vaa vetää ja nähdä sen punasen nesteen valuvan pitkin ihoo. Konkretisois mun olemasolon, mun kuolevaisuuden, sen et oon oikee ihminen.
Paino samas. Junnaa vaa, vaik kroppa muuttuu päivä päivält. Oon iha uskomattoman hyväs kunnos nykyää.
Ruoka on merkityksetönt. Syön aamupalan, välipalan välil, päivälliseks toisen välipalan verran ruokaa ja sit iltapaks taas välipalan verran. Syön lämmint ruokaa ku on pakko.
Jääkaapis pysyy ain samat. Pitäis varmaa enemmä siirtyy hedelmii. Vähentää leipää. Se kaks palaa päiväs on liikaa. Vitusti hiilareit. No ei oo, mut mielummi ottaisin ne hiilarit vaik banaaneist.
Rakastan ku se lyö mua. Se saa mut tunee olevani elossa.
Rakastan ku se saa mut tuntee, jotai mitä en oo koskaa ennen tuntenu.
tiistai 19. huhtikuuta 2016
"Olet muuttnut näkymättömäksi"
Näkymättömäst näkyväks.
Joku sanoo ikävöivänsä. Se on sanonu sen monesti, ja täl kertaa meinaan saada paniikkikohtauksen. Mun pieni yksinäinen mieli ei voi käsittää sitä. Se ei ymmärrä uusia asioita, eikä osaa ottaa uusia tunteita vastaan, joten sitä pelottaa. Sitä pelottaa aiva vitu helvetisti.
"Toisel kädel pidän lasist kii. Juon." En iha vettä, mut melkei. Tekee hyvää. Rentouttaa ja saa huvittuneen olon. Tervetuloa alkoholismi. Pitäisköhä käydä pyytää apuu? Jotai ahdistuslääkkeit tms, joit vois ottaa vaan tarvittaes. Terveyshä täs menee, jos ain sortuu menee röökille tai alkaa tissuttelee.
Vaaka näytti yhtäkkiii yhtenä aamuna 68kg ja tarkistin oikei käymäl toisenki kerran siin, mut sit ajattelin, et vitut se paino voi tost vaa tippuu 4kg. Ja niinhä se oliki. Joku vamma vaan, ku seuraavana aamun taas se tuttu 71.5kg.
läski
Joku sanoo ikävöivänsä. Se on sanonu sen monesti, ja täl kertaa meinaan saada paniikkikohtauksen. Mun pieni yksinäinen mieli ei voi käsittää sitä. Se ei ymmärrä uusia asioita, eikä osaa ottaa uusia tunteita vastaan, joten sitä pelottaa. Sitä pelottaa aiva vitu helvetisti.
"Toisel kädel pidän lasist kii. Juon." En iha vettä, mut melkei. Tekee hyvää. Rentouttaa ja saa huvittuneen olon. Tervetuloa alkoholismi. Pitäisköhä käydä pyytää apuu? Jotai ahdistuslääkkeit tms, joit vois ottaa vaan tarvittaes. Terveyshä täs menee, jos ain sortuu menee röökille tai alkaa tissuttelee.
Vaaka näytti yhtäkkiii yhtenä aamuna 68kg ja tarkistin oikei käymäl toisenki kerran siin, mut sit ajattelin, et vitut se paino voi tost vaa tippuu 4kg. Ja niinhä se oliki. Joku vamma vaan, ku seuraavana aamun taas se tuttu 71.5kg.
läski
keskiviikko 13. huhtikuuta 2016
Väsyttäää
Monta päivää täs taas miettiny kui tahtoisin tulla kirjottaa jotai. Purkaa jotai mitä on ajatuksis. Jotenki vaa ain nii vaikee alottaa, ku alkaa miettii, et mitä kirjottais ni sit tajuuki, ettei siel mieles sit loppuje lopuks ookkaa mitää sen suurempaa. Loputon tyhjiö vaa.
Äske meinasin, et oisin menny höyhynn kirjaa jotai, mut emmä sinnekkää voi. Oon tauol siit paikast.
Loputon tyhjyys kaivertaa nii sairaan tunteettoman kipeesti. Koskee nii helvetiststi tää tunnottomuus. Se on vaikeet selittää, mitä nyt täs ajan takaa, mut toivottavasti joku ees tajuu.
Ei voi käyttää sanoi ja kertoo asioit tääl, joit oon kertonu jollekki oikees elämäs.
Hei no sen voin kertoo, ku mul on tos reides viillot muutaman viikon takaa ja siin oli teipit...
"Sulla on teippii jalas... ? ..."
"Joo niin on! Törmäsin pöydän kulmaa :D "
"Olitko ees selvänä"
"Joo. .. melkei...XD"
"XD"
Vitut pöydän nurkaan. Mattoveitel tahoin vaan tuntee jotai, enkä ees tuntenu, vaik veretki vuoti. Ja joka päivä, joka hetki taistelen vastaan, etten ottais sitä veistä uudellee kätee ja viiltäis nii syvälle ja kauan, et tuntisin oikeesti jotai. Mieles vaa pyörii filminä mielikuva kui sekoon se veitsi kädes ja vedän reidet ja kädet täyteen vuotavii haavoi tuntemisen toivos.
Mä luulen, et se ei uskonu. Ja mitäs sit ku ei oo enää mitää järkee pitää niit teippei. Sit se tietää.
Tahtoisin kyl näyttää jo nyt, mut en tiä uskallanko.
Oon alkanu taas pikkuhiljaa lyömään itteeni sinne tänne.
Kerroin ettei oo ruokahaluu ja se oli eka joka kysy:" onks sulla kaikki hyvin?". (Kaikki muut, jopa lähemmat lähimmäiset ku se kuitannu jollai okil, et niiku ei kinosta. No ei varmaa kinosta ku oon onnistunu tunkee väkisi sitä kamaa kurkust alas ja pysyn tämmösenä saatanan läskinä. )
Vittu meinasin loose my shit siin vaihees iha totaalisesti, mut kylmästi ja vähättelevästi möläytin vaa:" iha vitu loistavasti!!XD" Ja jos mun sivusilmä ei sillo valehellu, ni näin lävitse poraavan katseen joka ei uskonu yhtää.
Totuus: First-world-mikää ei oo hyvi. Ei vittu yhtää mikää. Mulon masennuslääkkeet, jotka pyysin alustavasti bulimian hoitoon. Ne on varmasti ne, jotka on vieny mun ruokahalun, mut eihä sitä nyt voi kellekkää sanoo "joo tää ruokahalu on varmaa lähteny noil lääkkeil, jotka mul on käytös bulimian hoitoon. Se lääke vähentää ruokahimoi tms."
Joo pikkase liikaa vähentää, ku mua on kirjaimellisesti alkanu kuvottaa tunkee suuhuni kamaa, josta en maista juuri mitää eikä kroppa välitä enää nautintosignaalei aivoille.
Ootko sä heikko? Vai vahva?
Pystytykö ottaa heikkoo sun syliis ja pitää kii? Mua nii pelottaa, et jos ja kun käy ilmi kui vitu paskana mäki oikeesti oon, et sä isket stopin, heität mut roskiin, rakennat muurin väliin ja juokset. Pelottaa, et alat pitää mua uhkana sun mielenterveydelle.
Emmä itteeni uhkana pitäis. Tartteisin vaan parannuksen tähän merkityksettömyyden ja arvottomuuden tunteeseen. Sit mun ei tartteis enää esittää mitää
Äske meinasin, et oisin menny höyhynn kirjaa jotai, mut emmä sinnekkää voi. Oon tauol siit paikast.
Loputon tyhjyys kaivertaa nii sairaan tunteettoman kipeesti. Koskee nii helvetiststi tää tunnottomuus. Se on vaikeet selittää, mitä nyt täs ajan takaa, mut toivottavasti joku ees tajuu.
Ei voi käyttää sanoi ja kertoo asioit tääl, joit oon kertonu jollekki oikees elämäs.
Hei no sen voin kertoo, ku mul on tos reides viillot muutaman viikon takaa ja siin oli teipit...
"Sulla on teippii jalas... ? ..."
"Joo niin on! Törmäsin pöydän kulmaa :D "
"Olitko ees selvänä"
"Joo. .. melkei...XD"
"XD"
Vitut pöydän nurkaan. Mattoveitel tahoin vaan tuntee jotai, enkä ees tuntenu, vaik veretki vuoti. Ja joka päivä, joka hetki taistelen vastaan, etten ottais sitä veistä uudellee kätee ja viiltäis nii syvälle ja kauan, et tuntisin oikeesti jotai. Mieles vaa pyörii filminä mielikuva kui sekoon se veitsi kädes ja vedän reidet ja kädet täyteen vuotavii haavoi tuntemisen toivos.
Mä luulen, et se ei uskonu. Ja mitäs sit ku ei oo enää mitää järkee pitää niit teippei. Sit se tietää.
Tahtoisin kyl näyttää jo nyt, mut en tiä uskallanko.
Oon alkanu taas pikkuhiljaa lyömään itteeni sinne tänne.
Kerroin ettei oo ruokahaluu ja se oli eka joka kysy:" onks sulla kaikki hyvin?". (Kaikki muut, jopa lähemmat lähimmäiset ku se kuitannu jollai okil, et niiku ei kinosta. No ei varmaa kinosta ku oon onnistunu tunkee väkisi sitä kamaa kurkust alas ja pysyn tämmösenä saatanan läskinä. )
Vittu meinasin loose my shit siin vaihees iha totaalisesti, mut kylmästi ja vähättelevästi möläytin vaa:" iha vitu loistavasti!!XD" Ja jos mun sivusilmä ei sillo valehellu, ni näin lävitse poraavan katseen joka ei uskonu yhtää.
Totuus: First-world-mikää ei oo hyvi. Ei vittu yhtää mikää. Mulon masennuslääkkeet, jotka pyysin alustavasti bulimian hoitoon. Ne on varmasti ne, jotka on vieny mun ruokahalun, mut eihä sitä nyt voi kellekkää sanoo "joo tää ruokahalu on varmaa lähteny noil lääkkeil, jotka mul on käytös bulimian hoitoon. Se lääke vähentää ruokahimoi tms."
Joo pikkase liikaa vähentää, ku mua on kirjaimellisesti alkanu kuvottaa tunkee suuhuni kamaa, josta en maista juuri mitää eikä kroppa välitä enää nautintosignaalei aivoille.
Ootko sä heikko? Vai vahva?
Pystytykö ottaa heikkoo sun syliis ja pitää kii? Mua nii pelottaa, et jos ja kun käy ilmi kui vitu paskana mäki oikeesti oon, et sä isket stopin, heität mut roskiin, rakennat muurin väliin ja juokset. Pelottaa, et alat pitää mua uhkana sun mielenterveydelle.
Emmä itteeni uhkana pitäis. Tartteisin vaan parannuksen tähän merkityksettömyyden ja arvottomuuden tunteeseen. Sit mun ei tartteis enää esittää mitää
Crawl inside this body
find me where I am most ruined
love me there
maanantai 4. huhtikuuta 2016
Kylmässä kannan kipuani pientä
se sua silmiin katsooo / kysyy mitä sulle kuuluu /
eikä päästä irti / miltä susta oikeesti tuntuu /
se näkee näkee kaiken / ei jäää piiloon mikään /
hyväksyyy / hyvänä mua pitää
On niin saatanan epämiellyttävä olla.
Kipu on nautintoa tuskaa / eikö oo kiva ku mä saan sut tuntemaa jotai
Nii paljo aattelen vaa, et kumpa viiltely tuntuis jollekki ni siit ois ees jotai hyötyy. Emma sitä oo tehny ton pari viikkoo takasen reiden jälkeee, ku ei se sillonkaa tuntunu millekkää eikä herättäny helpotust siihe oloon joho toivoin helpotust.
Helpotust tunnottomaan oloon.
Tunnottomuus on kamalempaa ku ahdistus. Koska harvemmi tunnen hyvii oloi, onnellisuut, ni toivon vaan niin tyhjinä hetkinä, et ahdistaispa mua ees.
Ja sit ku se koittaa, ni mä nautin siit. Nautin siit, et tunnen ees jotain, vaikkaki sit negatiivist. Kunha jotai. Tahon tietää olevani elos.
maanantai 28. maaliskuuta 2016
Seksi ei oo normaalii
Mietin tänne kirjottamist siit kui perse menetti neitsyytensä, mut ajattelen, et kui mä sellast nii intiimii kehtaisin kirjottaa.
Kirjottaa asiast, joka on luonnollisempaa ku mikää tääl ennen mainituist asioist.
Kui voi pitää peppupanoa hävettävämpänä kui sitä, et tunkee hammasharjaa nii syvälle kurkkuun, et saa oksennettuu kaiken just syömänsä, terveellisen 3 munan munakkaan ja ruisleivän?
Täs maailmas on normaalimpaa kirjottaa siit, kui haluut vetää veitel ranteet auki. Normaalimpaa paastoo ja pyörtyillä ku verensokerit romahtelee. Normaalimpaa tuntee rytmihäiriöit ku oot oksentanu elämääs. Normaalii menettää tukkansa.
Mut sit
on epänormaalii ja outoo kirjottaa siit, kui sust tuntuu, et intiimikontaktiki tuntuu alkavan menettää merkityksensä. Mulla ei oo paljoo kokemust. Sillai muuutama mies, joide kaa useemman kerran. Huonoja? Tai sit ne on vaa esineellistäny mut oman nautintonsa nimis. Jokaiselt saanu kehui siit kui hyvin otan .. Voiski alkaa kirjottaa CV:hn " Vahvuutesi?" "syväkurkku". Se onki sit ollu ainut asia mist mäki oon nauttinu sen session aikana.
Oon oksentanu viiko sisää 5 kertaa. Vituttaa ku siitkää saa enää mitää nautintoo.
Vedin mattoveitel "vihdoi" reitee. Pidättelin sentää muutaman viikon, ellen jopa kuukauden, näit ajatuksii. Sekää ei tuntunu miltää, vaik vedin nii et veretki tuli. Ei se koskenu. Vähä kirvelti sen jälkee.
En osaa sanoo mikä on kamalempaa: olla tuntteettomuuden takii iha lamaantunu ja alat satuttaa ittees, jotta tuntisit ees jotai
vai olla nii ahdistunu, et toivoisit vaa kuolevas?
Mun olot on nyt ollu muutaman viikon sellast, etten tunne oikee mitää. En henkisesti enkä fyysisesti. En iloo, en suruu, ikävää, nälkää, väsymyst. En oikeesti mitää.
Ainut mitä "tunnen" on halu jotenki saada tuntemaan itteni ihan syvält sisimmästäni asti jotai, eli satuttaa itteeni.
Kirjottaa asiast, joka on luonnollisempaa ku mikää tääl ennen mainituist asioist.
Kui voi pitää peppupanoa hävettävämpänä kui sitä, et tunkee hammasharjaa nii syvälle kurkkuun, et saa oksennettuu kaiken just syömänsä, terveellisen 3 munan munakkaan ja ruisleivän?
Täs maailmas on normaalimpaa kirjottaa siit, kui haluut vetää veitel ranteet auki. Normaalimpaa paastoo ja pyörtyillä ku verensokerit romahtelee. Normaalimpaa tuntee rytmihäiriöit ku oot oksentanu elämääs. Normaalii menettää tukkansa.
Mut sit
on epänormaalii ja outoo kirjottaa siit, kui sust tuntuu, et intiimikontaktiki tuntuu alkavan menettää merkityksensä. Mulla ei oo paljoo kokemust. Sillai muuutama mies, joide kaa useemman kerran. Huonoja? Tai sit ne on vaa esineellistäny mut oman nautintonsa nimis. Jokaiselt saanu kehui siit kui hyvin otan .. Voiski alkaa kirjottaa CV:hn " Vahvuutesi?" "syväkurkku". Se onki sit ollu ainut asia mist mäki oon nauttinu sen session aikana.
Oon oksentanu viiko sisää 5 kertaa. Vituttaa ku siitkää saa enää mitää nautintoo.
Vedin mattoveitel "vihdoi" reitee. Pidättelin sentää muutaman viikon, ellen jopa kuukauden, näit ajatuksii. Sekää ei tuntunu miltää, vaik vedin nii et veretki tuli. Ei se koskenu. Vähä kirvelti sen jälkee.
En osaa sanoo mikä on kamalempaa: olla tuntteettomuuden takii iha lamaantunu ja alat satuttaa ittees, jotta tuntisit ees jotai
vai olla nii ahdistunu, et toivoisit vaa kuolevas?
Mun olot on nyt ollu muutaman viikon sellast, etten tunne oikee mitää. En henkisesti enkä fyysisesti. En iloo, en suruu, ikävää, nälkää, väsymyst. En oikeesti mitää.
Ainut mitä "tunnen" on halu jotenki saada tuntemaan itteni ihan syvält sisimmästäni asti jotai, eli satuttaa itteeni.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)