IRTIPÄÄTÄMINEN

 on nii vitun uskomattoman vaikeet, vaik kuinka tietäis, et ku antais vaa asioiden olla nii ois ittensäki helpompi olla. Sais hengitettyy. Elettyy. Ei tartteis koko ajan vaa kituu niiku hapos mätänevä sikiö.

Nii se vaa sammaloituu pikku hiljaa mielest.
mut ei sit kuitenkaa koskaa poistu kokonaan. 
Se on koko ajan olemas, elämäs, jossai tuol taustal. Kaiken alla.
Joka kerta ku snäppi kilahtaa, tiiän et se on sult. Ei mul oo muit, jotka täyttäis mun päivii, mun mieltä,
 niiku sä oot viimeset 3 vuotta. 

Nii vaa kävi, et rakastuin välttelevään ihmistyyppiin. Sellaseen nii rikkinäiseen ja pelokkaaseen.
Just sellaseen niiku mäki.

Oon täs jo kohta viikon miettiny sitä, et siit on 1,5kk:n päästä vuos ku sattu sellane pieni hups. Se hups joka avas meille oven yhteiselle ajalle. Jota ei sit kuitenkaa ollu, koska mä olin se kakkonen, koska sä et uskaltanu olla rohkee. 
Enkä kyl mäkää, ei sen puoleen. 
Samanlaisii hirvenvasoi molemmat.