Mä oon rakastunu. Ennen olin vaa ihastunu, mut se syvenee kuukausi kuukaudelt. Oon ollu ihastunu 4,5 vuotta. Ja se vituttaa, koska ainakaan toistaseks en voi saada tätä ihmist. Se ei haluu mua. Tai haluaa, mut ei pysty myöntämään. Jos myöntää välittävänsä, myöntää tuntevansa ja tunteminen on heikkoutta. Vitun miehet.
Joka kerta ku me nähään, elämä palaa mun sieluun. 4 kertaa viikos mä hengitän. Oon rauhas, seesteises ajatuksettomuuden tyhjyydes. Mun on niin käsittämättömän hyvä olla sun seuras. Niin hyvä, et se sattuu.
Se repii mut palasiks joka ikinen kerta. Repii mut palasiks joka ikinen aamu, kun puhelimen kalenteri ilmottaa:" päästä siit irti".
En päästä.
En päästä vaik liityin kahteen deittisovellukseen ,kun torjuit mut. Periaattees. Ja kolmas on tulos. En päästä irti, vaik oon käyny treffeil ja jono treffei tulos. Mä en haluu muita. Haluun sut. Piste.
Sä et ymmärrä miten paljon oot saanu mussa aikaan näiden 6kk:n aikana vaan olemalla oma ittes (ja myös sillä et torjuit mut). Mä oon heränny henkiin. Oon elossa ekaa kertaa 16 vuoteen. Ekaa kertaa 16 vuoteen mun mieli tuntuu ravitulle. Tähän mennes se on vaa nääntyny ja näätyny. Kokenu hidast tuskallist nälkäkuolemaa. Oon lähimpänä omaa itteeni ku mitä oon koskaan ollu näiden vuosien aikana. Sä annat mulle voimaa olla sellanen ku todella oon ja tekemään niit asioit mitä haluun.
Annat mulle voimaa olla rohkeesti itsevarmasti mä.
Annat mulle voimaa yrittää olla paras versio itestäni.
Mun eteen on avautunu sun ansiost täysin uus maailma ja lisäks sen avul oon löytäny niin uskomattoman syvää ymmärtyst itestäni.
Sun seuras en pelkää sanoo mitää, ku tiiän ettet tuomitse. En pelkää sanoo mitää sairast. Jollanen oikeesti oon. Tuol syväl sisimmässäni.
Normaalist poikeeva.
Pelottava.
Sairas.
Niiku kukat tarttee auringon valoo, et ne kasvaa,
sä oot mun aurinko.
Sä ravitset mua.
Sä ravitset mun mieltä.
Sä kasvatat mua.
Sä oot herättäny mut henkiin.
Kumpa tietäisit, et annan sulle kaiken ajan mitä tartteet, et joku päivä olisit valmis valitsemaan mut.
Haluun sut.
