Mä oon rakastunu. Ennen olin vaa ihastunu, mut se syvenee kuukausi kuukaudelt. Oon ollu ihastunu 4,5 vuotta. Ja se vituttaa, koska ainakaan toistaseks en voi saada tätä ihmist. Se ei haluu mua. Tai haluaa, mut ei pysty myöntämään. Jos myöntää välittävänsä, myöntää tuntevansa ja tunteminen on heikkoutta. Vitun miehet.
Joka kerta kun nähdään elämä palaa mun sieluun. 4 kertaa viikos mä hengitän, oon rauhas, seesteises ajatuksettomuuden tyhjyydes. Mun on niin käsittämättömän hyvä olla sun seuras. Niin hyvä, et se sattuu.
Repii mut palasiks joka ikinen kerta. Repii mut palasiks joka ikinen aamu kun puhelimen kalenteri näyttää ilmotuksen:" päästä irti siitä".
En päästä.
En päästä vaik liityin kahteen deittisovellukseen kun torjuit mut, periaattees, ja kolmas on tulos. En päästä vaik oon käyny treffeil ja jono treffei tulos. Mä en haluu muita. Haluun sut. Piste.
Sä et ymmärrä miten paljon oot saanu mussa aikaan näiden 6kk:n aikana vaan olemalla oma ittes (ja myös sillä et torjuit mut). Mä oon heränny henkiin. Oon elossa ekaa kertaa 16 vuoteen. Ekaa kertaa 16 vuoteen mun mieli tuntuu ravitulle. Tähän mennes se on vaa nääntyny ja näätyny. Kokenu hidast tuskallist nälkäkuolemaa. Oon lähimpänä omaa itteeni ku mitä oon koskaan ollu näiden vuosien aikana. Sä annat mulle voimaa olla sellanen ku todella oon ja tekemään niit asioit mitä haluun. Annat mulle voimaa yrittää olla parempi ihminen. Mun eteen on avautunu täysin uus maailma ja sillä oon löytäny ymmärtyst itestäni.
Sun seuras en pelkää sanoo mitää, ku tiiän ettet tuomitse. Tai no ehk vähän, mut oon pääsemäs hyvää vauhtii viimesist kynnyksist yli. En pelkää sanoo mitää sairast. Jollanen oikeesti oon tuol syväl sisimmässäni. Normaalist poikeeva. Sairas.
Niiku kukat tarttee auringon valoo, et ne kasvaa, sä oot mun aurinko.
Sä ravitset mun mieltä.
Sä oot herättäny mut henkiin.
Kumpa tietäisit, et annan sulle kaiken ajan mitä tartteet, et joku päivä olisit valmis valitsemaan mut.
Haluun sut.
