Sofi de la torre

Aukasin bloggerin ekaa kertaa varmaa parii viikkoo. Taas alotan kirjottaa tavallaan pää tyhjänä, kuitenki nii paljo asiaa täynnä.

 Oon kertonu yhen suurimmist salaisuuksistani ihmiselle, joka ei tiedä must mitää. Sen minkä vaan te tiedätte. Se reisi. Oli pakko kertoo et emmä oikeesti oo törmänny mihinkää pöydän reunaa vaan et oon tehny sen ite.
Se pyörii edellee mieles. Edellee nää kaikki viikot, päivät, siit ku oon viimeks maininnu siit mieliteost tääl. Koko aja. Tai no ei iha koko aikaa. Vaa sillo ku oon yksin, eli 85% ajast.  Varsinki nyt ku otti sen puheenaiheeks. Oi, kui ihan ois vaa vetää ja nähdä sen punasen nesteen valuvan pitkin ihoo. Konkretisois mun olemasolon, mun kuolevaisuuden, sen et oon oikee ihminen.

Paino samas. Junnaa vaa, vaik kroppa muuttuu päivä päivält. Oon iha uskomattoman hyväs kunnos nykyää.
Ruoka on merkityksetönt. Syön aamupalan, välipalan välil, päivälliseks toisen välipalan verran ruokaa ja sit iltapaks taas välipalan verran. Syön lämmint ruokaa ku on pakko.
Jääkaapis pysyy ain samat. Pitäis varmaa enemmä siirtyy hedelmii. Vähentää leipää. Se kaks palaa päiväs on liikaa. Vitusti hiilareit. No ei oo, mut mielummi ottaisin  ne hiilarit vaik banaaneist.

Rakastan ku se lyö mua. Se saa mut tunee olevani elossa.
Rakastan ku se saa mut tuntee, jotai mitä en oo koskaa ennen tuntenu.