Aika kuluu

Oho. Taas menny kiva tovi ku oon viimeks kirjottanu.
Aika hassuu. Olo on parantunu silleen. Kiitos lääkityksen. Välil tietty iskee ahdistus iha tajuttomal voimal, mut mun on jotenki helpompi pitää itteni kasassa kuin ennen. Taino, iha samallail ku sillo enennki ku mul oli toine lääkitys.   Pystynki nousee sielt mudast vaikka kuinka kaadettais päälle just sil hetkel.
Faktaha siis on se, et toi lääkitys sokasee mut aiva täysin silt pahalt ololta niin, et luovuttamisen tunne jää vaa pinnalle. Varmaa se on vaa ajan kysymys ku kilahtaa enkä jaksakkaa enää, vaik kuinka vahvalle tuntuis just nyt. Aina on riski et romahdan. Mä tiedostan sen. Lääkitys tukahduttaa sen pahan olon. Se on koko aja olemas jossai tuol, eikä ees nii syväl, mut se vaan on täysin tukahdettu.

Joululomal en lihonu yhtää. Päivastoi. Kiinteydyin entisestään. Bmi 22.72

Viime päivinä taas ahdistanu. Nyt se vaa on muuttanu vähä muotoonsa.   Se ei niinkää oo ollu enää tuntemuksena, vaa ajatuksina. Itsetuhoset ajatukset kytee. Ehkä vähä raapasinki sillee harmittomasti sit kuitenki. Jos mult kysytään näist ajatuksista, ni aijon olla rehellinen ja kertoo.. Tahtoisin kertoo jollekki muullekki jotenki silleee.... avunpyyntö?  En selvii yksin.
Ääneen sanottuna se tuntuu kauheen pahalle myöntää, koska oon aina selvinny, mut samal on silti nii rankkaa tiedostaa se et on joutunu selvii yksin. On mulla ollu aina sillee tukee, netin välityksel, mut ku kaipaisin, oon aina kaivannu, jotai fyysist. Joka arkeen. Tietää mahdollisuus et voin nähä ja olla jonkun kaa millo vaa.
Mun sisukset on syöpyny loppuun.

Silti oksennan /28.10

28.10. olin kirjottanu ton seuraavan pätkän, mut unohtanu julkasta sen

3 kertaa tän kuun aikana. Sillee kerra viikkoon. Eiline oli typerä.Väsytti, oli nälkä ja vaa vähä teki mieli. Taas pelkäsin kuolemaa. Pelkään et aivoon tulee tukos siit paineesta,

Aluks en tajuu miks oksennan, ku tiän, et se vaan pelottaa ja en ees nauti siit ruuast yms pelkkäää negatiivist, mut sit muistan , et just sil hetkel ku sitä haluun, ni teen sen vaan, koska voin.
Se ite tekeminen, oksentaminen , OLI mulle ennen pakokeino ahdistuksest.
Pitäis vaan oppii ettei se enää auta. Se vaan pahentaa.

Sairas.

AHDISTAA

NIIII VITUSTI
erityisesti tänää. Opelta tullu s-postii, jossa valittaa mun epäammattimaisest kielikäytöst yhes haastattelutehtäväs ja etten lue tehtvänantoi kunnol. Pahottelin, etten ollu ymmärtäny tehtävän antoo nii virallikseks ku ois pitäny olla ja et teen sen koko tehtävän uusiks.
Sit mul putkahteleeki mielee kaikkii muitki juttui mitä pitöis tehä. Kaikkee mist pitäis ottaa ajallaan selvää, et millo tehä mitä. Varmaa jo myöhäs. Muo ahdistaa nii maan perkeeleesti tää kouluelämä.
Miks kaikil muil se sujuu niin? Miten ne saa pidettyy ittensä kurissa ja venytettyy aikaa sillee, et tehtävät valmistuu ajallaan? Miten ne ees jaksaa? Kyl mä tiiän monii, joil on koulus todela paljo vaikeuksii selvitä. Joitaki, jotka heitetää koulust jopa ulos, ku selvitykset poissaoloihin ei oo menny ajois perille. Onhan noit... "onneks", koska se luo toivoo ja me voidaa tukee toinen toisiamme ja tsempata, et kylme pystytään tähä askel askeleelt.
Mut sit esim mun luokka. Emmä voi mennä opelle aukoo päätäni siit, et hyvähä se on muiden tehä tehtävii ja onnistuu niis moitteettomasti, koska NIILLÄ ON TOISENSA. Mul ei oo ketää kehen pitää yhteyttä kouluajan ulkopuolel. Niil muil on ryhmät watsapis. Ei mul oo ketää kelt kysyy varmistusta tehtävien teos.

Oon yhteiskunnast syrjäytyny mt-ongelmien takii. En pysty suoriutuu. Suorittaa elämist niiku ihmisen kuuluuu. Niiku vitun lampaat. Vitun mielivammanen.

MIKS EN PYSTY TÄHÄN??!?!?!?
Miks en jaksa? Miks oon koko aja nii väsyny, etten pysty?
Miks ahdistaa niin, et lamaannun?      Miks lamaannuttavast ahdistsuksest liikkeellelähtö on niin helvetin tuskasta??

Mulle on varattu ens viikol psykoterapeutille aika.

Blogit kuolee

Mist johtuu, et kaikki blogit on iha kuollu...? Seuraan tääl jotai kymment blogii ja kaikkii on päivitetty yli 3 kk sitte. Suurin osa tyylii puolta vuotta.

Voisin vähän kertoo kuulumisii menneest kuukaudest.
Syömiset: pysyy tasasina. Syön ku on nälkä, syön mitä haluun. Syön suht epäterveellisesti. Tai sillee, et terveellisempiki vois olla. Aik paljo on tullu viime viikkojen aikana sellast pientä naposteluu, tyylii 5karkkii kerralla, useemman kerran viikos. Ja suklaat jonku verran. Vois karsii niit pois, ku ovat täysin turhii, mut sit toisaal ku ne määrät on nii tajuttoman pienii, ni tuski niist haittaakaa on. Pasta on taas in.
   Kuvittelen, etten syö tarpeeks, mut ilmeisesti syön liikaa edelleenki, koska paino ei vaan putoo. Veikkaisin et mun kalorit on 1500-2000, et aika optimaaliset terveellist painonpudostus ajatellen. Lisäks oon liikkunu sillai, et arkikulutus on luokkaa 1300-1700 pelkäl  liikkumisel. Salil oon käyny 3x/vk. Nyt treenaamist muuttanu sillee, et enemmä hiittii. Tehokkain jälkipoltto ku missää muus.
   Jos tätä syömishäiriöhistoriaa mitetitää, ni mun syömis/liikkumis/ajatuskäyttäytymine ei millää tasol viittaa enää siihe. Ei oo ajatuksii. Sellast arkist painon pudotust, eli putoo jos putoo. En kiduta itteeni tai vaivaa päätäni sil.  Pari kertaa kilahtanu päässä, et vois huvin vuoks vetää pienet sessiot, ja niin oon sit tehnykkin, koska " ei nyt kerra kuussa mitää haittaa". En vaa saa siit mitää irti enää. Tulee vaa huono mieli ja kuolemanpelko. Muutaman kerra kärsiny myös iha saatanallisist pääkivuist, ku niskalihakset on menny nii jumii siit kaulan roikottamisest.    Yhtenä päivänä tuli iha täysi puun takaa triggeri, joka mut sit sorti puuhaan. En oo eläessäni saanu vaikutteit toisten käytöksest, ja se oli jotenki tosi jännä ku aloin sit miettii sitä.

Mieliala: en oo juurikaa ollu masentunu. Tai oon, mut erilailla ku koskaa ennen. Mä oon surullinen. Oon ollu itkunen jo useemman viikon, lähes joka ilta. Toisinaan vaan on sit nii väsyny, etten yksinkertasesti jaksa itkee.  
   Mul tos pari viikkoo sit pyöri ihan sikana ajatuksii mun elämäs menneist ihmisist, millast oli ennen ja millast on nyt. Mitä tunsin sillo, mitä nyt. Liikaa vertailuu, ikävää ja kaipuu.
     Jos ei ois pakko käydä töissä, ni jäisin vaa makaamaa sänkyyn päiviks.

Raskas olo

Istun tihkusatees. On viilee. 10min päästä salille.
Tänää en jaksa hymyillä. En ees yksin ku yritän, et jos se hymy  nostais vähä mielt.
Mulle ei sanota heippa. Eikä tervehditä, ellen ite tervehdi eka. Se on aina ollu sillee.

Oon aika väsyny ja  voimaton.  Tuntuu aik turhalle. Niiku ain ennenki.
3min viel.
Ootan jotta jäis mahd vähä aikaa alkulämpälle ku en jaksais veivaa kauaa, enkä kehtaa mennä pukuhuoneeseee räplää kännyy.

Paino on laskenu just sen verra et viikonloppuna se tulee varmasti takas.

Oksentelu houkuttaa taas, koska se piristää ja poistaa ahdistust, sillee pienin määrin toteutettuna. Emmä kuitenkaa, ku tiiän ettei  se pysyis lapases vaik nii aina väitetää

Humalas hullaantuu

Se oli se kerta, ku seuraavana päivänä häpeen silmiini päästä, jos joku tajus et hakkautin itteeni terävään seinänkulmaan tanssilattial. Tunsin sen kivun, jopa kontrolloimattoman humalan läpi.
Seuraavana päivänä käsivarsi näytti sille, et joku ois tarttunu ja repiny mua.
Eipä noi enää pari päivää myöhemmin näy juurikaa.

Mut siis pääasia nyt täs oli, et hävettää vitusti