Viime päivinä taas ahdistanu. Nyt se vaa on muuttanu vähä muotoonsa.   Se ei niinkää oo ollu enää tuntemuksena, vaa ajatuksina. Itsetuhoset ajatukset kytee. Ehkä vähä raapasinki sillee harmittomasti sit kuitenki. Jos mult kysytään näist ajatuksista, ni aijon olla rehellinen ja kertoo.. Tahtoisin kertoo jollekki muullekki jotenki silleee.... avunpyyntö?  En selvii yksin.
Ääneen sanottuna se tuntuu kauheen pahalle myöntää, koska oon aina selvinny, mut samal on silti nii rankkaa tiedostaa se et on joutunu selvii yksin. On mulla ollu aina sillee tukee, netin välityksel, mut ku kaipaisin, oon aina kaivannu, jotai fyysist. Joka arkeen. Tietää mahdollisuus et voin nähä ja olla jonkun kaa millo vaa.
Mun sisukset on syöpyny loppuun.