Vastareaktio rakkaudelle

ROMAANIVAROTUS .  ja saattaa olla helvetin sekavaa ja normaalii "rankempaa" ku kirjotan ahdistuksis tätä. En tiä viel.. 
-----------------------------------------------------------------------------------
Aluks oon iha innoisssani tulevist asoist. Innoissani, mut samal positiivisesti hämilläni. Koen elämäs sellast, jota en oo ennen kokenu.
Monta tuntii jopa hykertelen onnest ja odotuksest kiemurrellen,
mut sit se iskee  ja vetää kaiken ilon muuttaen sen kyyneleiks silmäkulmiin.
Mitä jos kaikki ne ihanat sanat onki valet? Mitä jos täst ei tuukkaa mitää? Taino sen suhtee oon kyl okei, koska lähen sil asenteel ettei täst tuliskaa mitää, mut niiku enemmä mua se puskee tuolt mielest, et niiku... ku ei kukaa must välitä. Oo koskaa välittänykkää, ni mitä vittuu tää nyt sit on? EI KUKAA VÄLITÄ MUSTA!!!
Mite helvtis mun pitäis reagoida toisen näyttämään välittämisee?? Tuntuu, et oisin iha umpikujas näide tunteiden kaa!!!:(
Heti ku hyvät ajatukset väistyy millikskää ni silmis siintää vaa mielikuva rumist, (mut ah, niin vapauttavist) jälist käsivarsis
Onneks mul on viinaa, ni vedän kohta sitä, ku tupakallekkaa ei pääse. Se turruttaa just sopivasti näit typerii tunteit ja oisin ehk vähä vapaampi näyttämää ne hyvät tunteet.

Nii.. ne hyvät tunteet. Uskallanko näyttää? Miks en uskaltais? Mitä jos teen jotai väärin? Tahon miellyttää.. olla täydellinen just sille.
Josta voiki siirtyy siihe pikku sivuseikkaan, et ekaa kertaa piitkään aikaan mua oikeesti ahdistaa ja suorastaa pelottaa mun kroppa, et kelpaaks se sille? Mullehha tää nyt ei oo koskaa kelvannu.. Ahdistaa vitusti nää reidet, kädet, selkäläskit ja jenkkikset!! Liia läski sille . Liia iso . liia iso iso iso iso iso iso . Vien vitusti liikaa tilaa. Oon kuvottava.
Tekis mieli repii ja lyödä vatsaa.     Tai sit tää kroppaahdistus heijastuu vaan siit oikeest ahdistuksest ja halust satuttaa ittseensä?

Ahdistaa nii maan perkeleesti, et tuntuu et tuun hulluks iha minähetken hyvänsä!!!!!

Alkaa itkettää ku mietin et kuitenki jättäää. Ei kukaa ikin jää. En oo ikinä se ykkönen. Mä oon nii tottunnu olemaan merkityksetön ja selviimää yksin. Olemaan yksin, se ainut välittäjä. Syynä elää pelkkä laihuuden tavottelu. Eläny nii kaua nii epäinhimillist elämää, etten tiiä enää mikä on inhimillist normaalii. Ku oon tottunu olee siel omas maailmas, jossa selviin. Nyt pitäis muka jotenki avata ovensa ja astuu ulos sielt omast maailmast. MITE VITUS MÄ TIEDÄN MITEN TÄÄL PITÄÄ ELÄÄ JA TOIMII??!?!!

Tekis mieli vaa työntää ite se pois. Ois nii paljo helpompi, mut ku järki tietää mitä täs elämäs kuuluu oikeesti tehdä.
Nyt katkes ajatus. Korkkaan. Piti alottaa vast tunnin pääst, mut en kestä enää tätä oloo.