Ahdistus ja itsevihat kasvanu taas iha tajuttomii mittakaavoihi.
Sekosin nii pienest asiast. Sekosin, mut silti pysyin nii coolin ku vaa pystyin. Varmaa coolimmiki ois voinu pysyy, mut minkäs teet sille, ku kysees on se ainut ihminen joka on näyttäny sulle fyysist välittämist. Näyttämäl, sai mun aivot hetkeks uskoo sen, et oon todellinen ja nähtävä olento.
Ja nyt ku se yrittää taas karata mun käsist, must vaa tuntuu, et mun ihmisarvo valuu kaivoon sen mukana.
Pää painnuksis kävelen kaduil, ja tänää näin sen vanhan tutun mielikuvan siitä, kun jään auton alle.
Emmä oikeesti sitä haluu. Siin on takana vaa se, et haluisin johonki paikkaan jossa mua hoidettais ja näytettäis, et mun olemasolol on jotai merkityst (vaikkei sil oikeesti oo, mut se hoitaminen sais mut uskoo siihe).
Tuntuu, et oon taas pilannu kaiken. Nyt ku rauhotun, nään vaa itessäni ne virheet. Kukaa muu ei oo tehny mitää. Iha pelkästää mä, mun olemasolollani, pystyn pilaa kaikilt kaiken.
Tahtoisin nii saatanasti vetää veitel reiteen. Raapii nii vitusti.
Ihmeellist, etten hiihtolomal lihonu ilmeisesti ku vaan puol kiloo!:o Ees jotai hyvää.
Kolme edellist iltaa, ja tänää, nukahan alkoholin tunteitten lamaannuttavaan vaikutukseen.
Ihana kokee hetken tunnoton rauha hereil, ja sit nukahan.
Mut jos juon itteni humalaan, veitsi on varma.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti