Alan purkaa tänne muutaki kui pelkkii syömis juttui. Vähän niiku tää onki täs viime aikoina alkanukki muuttuu.
Tuntuu, et umpikuja on edes päin ja mun on pakko päästä purkaa mun päätä jonnekki, koska psyaklle/psykoterapiaan en haluu. En ainakaa toistaseks. Ehk sit ku se vanha sekopää on siirtyny eläkkeelle?
Sori nyt hirveesti lukijoille, jos tällaset "tavan" angstaukset ei kiinnsota. Lopetatte sit seuraamisen jos ei muuta.
Tuntuu, et ihmiset katoo ympärilt vaik kuinka yrittää taistella sitä vastaan, ja kaikkii niit tunteit joita yksinäisyydest herää. En tiiä mitä voin tehä enemmän. Totaali eroominen somest, ettei oo mitää mikä muistuttais mua siit fyysisest yksinäisyydest? Ainaki joskus se on toiminu. Ehk se toimis nytki?
Mun mielest on vitu sama millo ja mite paljon oon yksin, mut ei just syksy/talvel. Muutenki tulee kaamos masennus ja sit ku siit pitäis viel selvitä YKSIN. En jaksa sitä samaa rumbaa vuodest toiseen.
Mun mielest mun paha olo näkyy kyl harvinaisen selkeesti ulospäi, jos vaa pikkasen tarkemmin kattoo. Mä ainaki nään muist meidä luokkalaisist, millo jollaki on huono päivä, tai huono elämäntilanne.. Jos oon huomannu jotai sellast, oon menny rohkeesti, mut neutraalisti kysyy et onks kaikki hyvin. Ja autan parhaani mukaa, jos on tarve ja jotai mitä voi tehä.
Tuntuu, et luovuttaminen on taas iha just nurkan takana, vaik mieliala ei ookkaa nii maassa ku kaikest täst vois kuvitellla. Must tuntuu et kaikki tää syksyn paska vaikuttaa enemmännki fyysiseen jaksamiseee kuin suoraan mielialaan.
Vois vaa lamaantuu täysin ja maata keskel risteyst ja oottaa millo tömähtäää.
JA mun maha murisee kesken tunnin. Vitu nolo, ku just söin 2 banskuu.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti