voin sanoo mun painon tippuneen alle 67 kilon.
Tajuun, mun menneisyyden huomioonottaen, miten sairast on mun ilo, ku nään vaa'as 66,5, ja sen ku pari viikkoo sit näin ekaa kertaa 7 vuoteen sen 65 alkavan luvun.
Tajuun miten sairast on ku tykkään mun kehost viikko viikolt enemmän, ku nään sen pienenevän.
Vittu, et mä oon oottanu tätä! Vaik en ookkaa enää vuosii tehny "tosissani" töitä tän eteen, ku oon oppinu, et mun kohdal se ei ois johtanu mihinkää hyvään, ku mul on nii huono itsekuri.
vitu bulimikko
Tai ehk tää onki sitä, et oisin vihdoin parantunu? Kun en rajota mitään, mua ei silleen kiinnosta mitä syön. Haluun ravita mun kehoo mahd. monipuolisesti kasviksil, marjoil, hedelmil ja pähkinöil. Herkuttelen jos niin haluun. Ei tartte enää vetää kuolema-mättöi, jos syönki yhen karkin liikaa. Oksentamine ei oo ollu vaihtoehto enää pitkään aikaan. Oon jopa uskaltanu humalas siirtää nälkääni jollai kännimätöl, ja se jos mikä on merkki MUN voitost! Oisinko näiden 10 vuoden aikana max 2 kertaa syöny kännis, jotai sillee etten olis oksentanu sitä?
On aika helvetin luksust nauttii siit mitä haluu just sil hetkel.
Surettaa ajatella, miten oon joskus voinu kohdella tätä kehoo. Mite sairait asioit oon tehny...
Tuntuu, et oisin vapaampi ku 10 vuoteen.
samalla ollen ikuises häkis
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti