Ymmärsin sen vuos sit, ja nyt oon ymmärtäny sen uudellee. Se ymmärrys kiehuu mun sisäl.
On parempi olla yksin. Ei tartte sietää ihmisten paskaa ja saa tehä asoit mitkä tuo rauhaa ja hyvää oloo. Toisaalt, onha niitki ihmisii olemas, jotka tuo rauhaa ja hyvää oloo.
Muutaman viikon jälkeen oon ollu nyt muutaman päivän yksin. Tänä 3:na, alan olla pitkäst aikaa levollinen. Mulla on rauha. Mulla on ihan hyvä olla näin. Yksin. Mua ei enää ahdista, eikä stressaa. Ei ees ne kaikki "vastuullisen aikuisen" hoidettavat asiat. Koska mä tiedän, et kaikki järjestyy. Kunhan vaan saan olla yksin.
Nyt alkaa olla tasan vuos siit ku olin alkanu oppii olemaa yksin oikeesti. Aloin uskaltaa tehä asioit ja mennä tapahtumii yksin, ja se oli iha ok. Sillee pikku hiljaa, pienin askelin opin.
Toisaalt, mul on koko aja läsnä se samanalaine yksinäisyydentunne ku vuos sit. Miks kaiken sen viime kesäsen paskan jälkee en voinu tapaa ihmist, joka tois rauhaa? Miks tapasin ihmisen, joka repi must viimesetki rauhan rippeet? Viimeset rippeet kaikest mitä mus oli jälel? Toisaalt, oon tuntenu sisäl sellast kiehuntaa viime viikot, etten koskaa ennen ois ollu vahvempi ku nyt, koska nyt tiedän mitä haluun ja mitä en haluu. Mitä siedän, ja mitä en. Tiedän mun rajat.
Ja jos et voi kunniottaa niit, ni painu vittuun.
Mä oon vahva, ja mä tuun selvii täst.
Silti pelkään, et jos kerron ettei mua uskota. Et sanotaan, et mä oon se hullu. Koska mulle on nyt 9kk uskoteltu sitä, et mun päässä on se vika. Et mä keksin asioit. Et mä en muista mite asiat oikeesti on. Mitä on sanottu ja mitä ei. Kuka on se, joka on ollu ilkee ja ilkeilly. Koska mä oon herkkä ja ylireagoin. Kaikki riidat ja väittelyt on kääntyny iha päälaelleen. Kaikki on päätyny siihe, et mä oon tehny ja sanonu väärin. Mua pelottaa ihan vitusti, koska mä en jaksa taistella enää manipuloivaa ihmistä vastaan, koska siit ei tuu yhtää mitää. Se on vaa helvetillinen oravanpyörä.
Pelottaa ihan vitusti ja se on se mikä itkettää, jos jokin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti