Kerta toisensa jälkee tulee vaa uusii reikii sydämmee, eik ikinä täyttöö. Mite tyhjemmäks mun sydän voidaa enää imee????
En ollu nähny mun porukoit kahtee kuukautee ja sit ku nään ne, mä en tunne mitää ku halaan niit. Isä melkei itkee ku sil on ollu kuullemaa nii ikävä ja äiti itki sillo ku lähin.
Yritän havannoida mun tuntemuksii ku halataan, mut emmä tunne muuta ku et siin on joku joka on mun kroppaa vasten. Mul ei oo ollu ikävä. Millo mä lakkasin ikävöimäst mun vanhempii?
Millo mä lakkasin ikävöimäst kaikkii mun läheisimpii? Okei, ehkä yhtä ikävöin. Sitä, joka oli paikalla sillo ku eniten tarttesin tukee.
En osaa enää välittää niist ihmisist samallail, jotka ei ollu sillo läsnä ku oisin eniten niit tarvinnu. Jouduin selvii yksin. Kute joudun selvii nytki. Enkä mä tiiä jaksanko mä enää ties monettako pohjarumbaa käydä läpi.
Nykyää mulle vaa tulee huomiohuora olo, jos yritän ilmast mun pahaa oloo lähimmäisille. Toisaalt oon nyt kyl ilmassu siit huolimat ja edellee ne samat reaktiot eli ei mitää. Ei sanakaa. Ei sitä mitä enite kaipaisin; mitä sulle kuuluu/voitko hyvin?
En saa puristavaa halausta sanoje saattelemana, et kaikki kyl järjestyy kuha jaksan taistella.
Mä oon pelastanu itteni nii monesti ja samaa aikaa on pitäny olla pelastamas muitaki.... mä en tiiä jaksanko mä enää pelastaa itteeni
Ps. En oo käyny vaa'al kuukautee ja täs parin viiko sisää mul on alkanu ekaa kertaa mieliala vaikuttaaa ruokahaluun. Ei tee mieli syödä. Mut syön silti koska kroppa tarttee ravintoo.
Tai söin. Iha pian voin kadota takas toiseen maailmaan, jossa kuvittelen voivani hyvin
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti